Pääsiäinen Kaspianmeren rannalla: JÄRKYTTÄVÄ RAJANYLITYS

”Nyt tiedän, miltä teurassiasta tuntuu.” Satapäinen väkijoukko jonottaa Azerbaidzhanin rajalla, Astarassa pääsyä Iranin puolelle. Jonottajat näyttävät tavallisilta azereilta. Mukana on riuskan näköisiä työmiehiä, vanhoja mummoja huiveineen, isiä pikkulapsi sylissä ja raskaana olevia äitejä. Tunnelma on kireä.

Azerit, erityisesti kauppiaat käyvät Iranin puolella ostoksilla, sillä hinnat siellä ovat kolme kertaa alhaisemmat. Vaikka Azerbaidzhanin bruttokansantuote on reilut 10 000 dollaria asukasta kohti (Suomessa 35 000 dollaria), vauraus on jakautunut epätasaisesti.

Rajanylitys Astarassa ei sovi herkkähipiäisille,
eikä heikkohermoisille.

Kolme vankkaa metalliovea on tiukasti suljettu. Jokaiselle ovelle johtaa noin  metrin leveä ja kolmisen metriä pitkä häkki, joka on tungettu täyteen ihmisiä. Häkki on tehty sormenpaksuisesta pyörömetallista ja sen ovi on suljettu ketjulla. Ihmiset ovat kuin sardiinit purkissa. Paniikin iskiessä kukaan ei pääse ulos häkistä.

Häkin ulkopuolella puolestaan jonotetaan pääsyä häkkiin, sillä se on ainut tie passi- ja tullitarkastukseen. Ohituskaistaa ei ole edes länsimaalaisille turisteille. Rajamuodollisuuksiin pääsee vain häkillinen ihmisiä kerrallaan ja omasta vuorosta käydään armoton taistelu. 

Kovat otteet ja lahjonta ovat keinoja
ylittää Azerbaidzhanin ja Iranin välinen raja. 

Väkijoukon takaa ryntää kaksi kookasrakenteista henkivartijaa, jotka tuuppivat heikkommat syrjään ja runnovat asiakkaansa, varakkaan näköisen liikemiehen häkin eteen ensimmäiseksi. Toiset hermostuvat ja syntyy suukopua ja käsirysyä.

Kovaotteinen ja –ääninen poliisi saapuu avaamaan häkin ovea. Väkijoukko alkaa liikehtiä levottomasti. Kun häkin ovi avautuu, väkijoukolta unohtuu kaikki ihmisyys ja sivistys. Se muuttuu eläinlaumaksi. Lapsia tai vanhuksia ei kunnioiteta, vaan runnotaan kyynärpäillä tylysti syrjään. Ihmisten kasvot punoittavat raivosta.

Ne, jotka ovat lahjoneet poliisin, osaavat ylipuhua hänet tai ovat muuten vain voimakkaampia, pääsevät häkkiin seuraavaksi.

Iranista tuodaan Azerbaidzhaniin mm. pukuja myyntiin.
Pukuliike noin sata kilometriä rajalta sijaitsevassa
Lenkoranissa.

Kun häkistä on päästy odotusaulaan, ihmiset rauhoittuvat, mutta vauhdittaakseen rajamuodolllisuuksia, pitää viranomaia lahjoa. Näin mekin teimme.

Azerbaidzhan on osa Eurooppaa, ainakin Euroviisuilla mitattuna, mutta entisen neuvostoajan vitsaus elää syvällä ja se on mielivaltainen virkavalta. Säälittää kaikki ne ihmiset, jotka yrittävät tulla toimeen ja tienata elantoaan. Ja sitten heitä kohdellaan näin.

Ei uskoisi, että sama raja Iranista käsin ylitettynä on kuin mikä tahansa raja asianmukaisine rajamuodollisuuksineen.

MASULEHISSA IHMISET OVAT IHMISIÄ TOISILLEEN

Lehdet eivät olleet ehtineet puihin Masulehissa.
Kevät antoi odottaa tuloaan.

Irania pidetään suljettuna maana, mutta viisumin saaminen sinne ei ole ongelma, vaikka kestääkin normaalia pidempään. Harva enää muistaa, että Iran on sama kuin vanha Persian valtakunta ja muuttui islamilaiseksi tasavallaksi vasta 1981. Siihen asti se oli länsimielinen kuningaskunta, jossa myös Kekkonen vieraili edistämässä kansojen välistä ystävyyttä.

Iran ei ole turistien suosiossa, mutta se on täynnä historiallisia nähtävyyksiä. Yksi niistä on Masulehin kylä, joka sijaitsee tuhannen metrin korkeudessa Alborzin vuoristossa lähellä Kaspianmerta. Kylä on UNESCOn maailmanperintökohde ja nykyään paikallisten turistien kansoittama. Kaksikerroksiset savitiilitalot on rakennettu vuorenrinteelle toinen toistensa päälle siten, että alempana olevan katto on ylempänä olevan piha. Näköala jokilaaksoon ja vuoristoon on sykähdyttävä.

Iran on huonosta maineestaan huolimatta
ystävällinen ja turvallinen matkailumaa.

Maisemat jäävät kuitenkin toissijalle, kun eri kulttuureista tulevat ihmiset kohtaavat. Iranilainen perheenpää kättelee sydämellisesti vierasta ja osoittaa kunnioitusta viemällä kätensä sydämelle. Vieras ojentaa sylissä keikkuvalle lapselle suklaakarkin ja se sulattaa lopullisesti hymyn koko perheen kasvoille. Naiset ja lapset tosin hymyilevät ujommin taustalla, sillä siellä on heidän paikkansa.

Vaikka Iran on islamilainen maa ja länsimaista katsottuna pahimmasta päästä, naisten pukeutuminen yllättää. Nuoret naiset ovat länsimaisesti pukeutuneita ja huivi, joka Iranissa on pakollinen, keikkuu muodikkaasti takaraivolla. Täysin hunnutettuja naisia ei näy.

He eivät ole Masulehin kylän nuoria,
vaan iranilaisia malleja työssään. 

Toinen yllätys on olut. Alkoholitonta olutta on tarjolla kaikkialla, samoin breezereitä ja muita limuviinoja, mutta kaikki tietysti alkoholittomina. Maa on täysin kuiva, edes länsituristit eivät saa tuoda sitä mukanansa.

Ihmisillä näyttää kuitenkin olevan taipumus sekoittaa päänsä jollain konstilla. Yleensä se on ihan viatonta elämän janoa, kun nuoret miehet viettävät iltaelämää baareissa ja sauhuttelevat vesipiippua, mutta ikävä kyllä joissain tapauksissa myös huumeet ovat mukana. Huumeongelmalta ei näytä selviävän mikään maa.

BAKUSSA TIHKUU ÖLJY

Uuden konserttihallin rakennustyömaalla on kiire.
Euroviisuihin on aikaa enää kuukausi.

Kyse ei suinkaan ole öljyvuodosta, vaan öljyn suomasta vauraudesta.

Euroviisuihin valmistautuva Baku on yhtä rakennustyömaata. Kisoja varten Kaspianmeren rantaan, parhaalle paikalle valmistuu upouusi konserttihalli. Liikenne on tukossa tietyömaiden takia ja taksikuskien on vaikea löytää vastikään rakennettuja hotelleja. Mutta on Bakussa rakennettu viime vuosina muutenkin.

Keskustan neuvostoaikaiset kerrostalot on korvattu kiiltävillä lasipytingeillä ja kullan väriä hohtavilla kivitaloilla. Rakennukset ovat tyylillä ja rahalla tehty, ja joka kulmassa on jonkun öljyparonin lukaali.

Nuorisomuoti on kaikkialla samanlaista, kuten
myös nuorten ryhmäytyminen julkisille paikoille.
Bakussa sille on tehty tilaa.

Kaiken kruunaa se, että keskusta on suunniteltu ihmisiä, ei autoja, varten. Siellä on paljon kävelykatuja sekä pieniä puistoja ja aukioita suihkulähteineen ja muistomerkkeineen. Rakennusten kivijaloissa on ravintoloita ja terasseja sekä silmiinpistävän paljon kalliita butiikkeja ja merkkiliikkeitä.

Keskustan prameuden jälkeen vanha kaupunki häikäisee vaatimattomuudellaan. Missä on kaikki muinaiselle silkkitielle ominainen väriloisto? Vanhoja kalkkikivirakennuksia ei ole koristeltu maalauksin tai mosaiikein, vaan taidokkain kaiverruksin ja puutöin. Tunnelma on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa.

Vanhan kaupungin kapeilla ja sokkeloisilla
kujilla voi leikkiä vaikkapa kuurupiiloa. Nyt
ollaan kuitenkin matkalla kerhosta kotiin. 

Näyttää hetken siltä, että neuvostoajan jäljet on pyyhitty pois, mutta totuus paljastuu kaupungin laitamilla. Lyhyeen lopppuvat kulta ja kimallus ja alkavat kuoppaiset tiet ja ränsistyneet asumukset. Niinhän se on muuallakin, että keskusta kuuluu varakkaille, mutta Bakussa se näkyy erityisen räikeästi.

Kuinkahan paljon öljyrahaa tihkuu kansalle? Öljyvarat ovat keskittyneet ulkomaisille yhtiöille kuten BP:lle, Lukoilille ja Statoilille.Öljy- ja rakennusteollisuus tietysti työllistävät, mutta palkat kuuluvat olevan kovin pienet.

Mutta bakulaiset näyttävät voivan hyvin ja uskovan tulevaisuuteen. Kun ennen vanhaan nuoret halusivat opettajiksi, lääkäreiksi ja virkamiehiksi, nyt jonotetaan liiketalouden opintoihin ja halutaan bisnesmiehiksi.

Keväinen viikonloppu Bakussa päihittää varmasti loppuunkalutut Euroopan kaupunkikohteet, mutta vasta Euroviisujen jälkeen - hintojen ounastellaan moninkertaistuvan viisujen ajaksi.

NÄE LUOLAMIES

Luolapiirrokset osoittavat, että viikinkien
valloitusretket ulottuivat Kaspianmerelle asti.

Kymmenkunta kilometriä Bakusta etelään sijaitsee Sihovin ranta, joka on paikallisten mielestä ainut uimakelpoinen lähistöllä, siis paikallisten mielestä.

Siitä kun jatkaa vielä nelisenkymmentä kilometriä, saapuu Qobustaniin. Matkan varrella voi nähdä hiljakseen liikkuvia öljypumppuja, pöllyävää hiekkaerämaata ja vanhoja neuvostolähiöitä. Varsinaisia nähtävyyksiä siellä ovat muinaiset luolapiirrokset ja mutalähteet, jotka ovat kokemisen arvoiset.

Hyvin säilyneet luolapiirrokset ovat ajalta 10 000 vuotta ennen kristusta ja kertovat mielenkiintoisella tavalla ihmiskunnan kehityksestä. Innostavinta oli kuitenkin asiallensa omistautunut opas, joka kertomansa mukaan oli syntynyt kaivauksilla. Luolamiesten ja Lapin miesten jutuissa tuntuu olevan samanlaista liioittelun makua.

VINKKEJÄ MATKALLE

Qobustanin tulivuoret syöksevät viileää mutaa, jota
käytetään mm. reumatismin hoidossa.

• 6 päivän matkaohjelma: Helsinki-Baku-Qobustan-Lenkoran- Astara-Masuleh-Anzali Port-Astara-Baku
• Azerbaidzhanin viisumi haetaan lähimmästä suurlähetystöstä Tukholmasta ja Iranin Helsingisä. Kannattaa käyttää matkatoimistoa apuna ja varautua odottamaan useita viikkoja.
• Helsingistä Bakuun lentävät ainakin Turkish Airlines, Air Baltic ja Aeroflot.
• Hotellit ovat kalliita suhteessa niiden tasoon. Ne saattavat näyttää hienoilta, mutta rakentamisen laatu on huonoa.
• Bakussa on yhtä turvallista kuin Helsingissä. Varaudu siis taskuvarkaisiin ja vältä humalassa toikkarointia ja öykkäröintiä. Iran on turisteille vieläkin turvallisempi.
• Paras matkustusaika on keväällä tai syksyllä, jolloin on lämmintä, muttei liian kuumaa.
• Azerbaidzhanissa ja Iranissa syödään vartaita - lammasta, kanaa, kalaa ja jauhelihaa. Varrasta sanotaan cevabiksi, kebabiksi tai sashlikiksi. Vartaat tarjotaan aina tuoreiden kasvisten kuten kurkun ja tomaatin sekä yrttien kuten korianterin ja persiljan kera. Lisukkeeksi voi tilata viininlehtikääryleitä tai riisiannoksen.
• Azerbaidzhanissa juodaan teetä, erilaisia mehuja, paikallista olutta, votkaa tai konjakkia. Viiniäkin voi maistaa, mutta se ei vielä täytä länsimaalaisia makutottumuksia.
• Iranissa alkoholi on kielletty, mutta tarjolla on monipuolisesti erilaisia alkoholittomia virvoitusjuomia ja teetä.
• Azerbaidzhanin rahayksikkö on manat ja se on yks yhteen euron kanssa. Iso pullo olutta maksaa kaksi manatia, mutta euroviisuoluen hinta voi nousta viiteentoistakin manatiin.
• Iranin 24 000 rialia on yksi euro. Varaudu siis paksuihin setelinippuihin.
• Iranissa naisten pitää käyttää huivia, mutta muuten länsimaiset vaatteet kelpaavat, kunhan ovat peittäviä sekä pitkähihaisia- ja lahkeisia. Hihaton paita ja sortsit eivät käy, ei edes miehille.

Joululoma 2011: Bangkok

Bangkok on kotoisa kaupunki,
vaikka aluksi suuruus hirvittikin.
Sukhumvit 2010

Selvisimme siis sukellussafarista täysissä ruumiin ja hengen voimissa, eikä siitä jäänyt edes traumoja. Haaveilen jo seuraavasta sukellusretkestä, mutta ‘live boardit’ jätän vähäksi aikaa väliin.

Olimme jälleen Suvarnabhumin lentokentällä ja tottuneesti otimme taksin kohti Bangkokia - enkelten kaupunkia. Olimme ajaneet saman reitin kymmeniä kertoja, mutta joka kerta kaupungin silhuetti sykähdytti. Osoittelimme etusormillamme kuin pikkulapset tunnistamiamme pilvenpiirtäjiä, mainoskylttejä, tienristeyksiä ja puistoja. Monille kymmenmiljoonainen kivikylä on ahdistuksen paikka, mutta meille rakas kotikaupunki.

Hiljaisen kadun päässä sijaitsee
luksushotelli Shangri-la.
Riverside 2011

Oli alkuiltapäivä, mutta ruuhka ei ollut vielä alkanut. Taksikuski kurvasi nopeinta ja suorinta reittiä hotellimme eteen. Ihmettelimme, että suhteellisen tuntematon hotelli löytyi niin helposti, mutta kävi ilmi, että se sijaitsi samalla kadulla kuin kuuluisa luksushotelli Shangri-la. Myös toinen valtava maamerkki, State Tower sijaitsi ihan lähellä.

Sijainti, sijainti ja sijainti. Ne ovat kiinteistövälittäjän tärkeimmät kriteerit, mutta sopivat myös matkailijalle. Hotellimme sijainti oli lyömätön. Se sijaitsi yhden Bangkokin tärkeimmän bisneskadun, Charoenkrungin poikkikadulla, Soi 42/1:llä. Alue on nimeltään Riverside ja siita kun jatkoi Charoenkrungia pohjoiseen, saapui Chinatowniin. Hotellilta Saphan Taksinin taivasjuna-asemalle oli muutama sata metriä, samoin kuin Central Pierin jokivenelaiturille.

Bangkok on kasvanut
Chao Phraya -joen ympärille.
Riverside 2011

Kirjoittauduimme sisään hotelli Bossoteliin ja saimme varauksen mukaisesti deluxe-huoneemme. Voi että, se tuntui superluksukselta ahtaan ja kulahtaneen venehytin jälkeen. Ihastelimme avaraa huonettamme, sen valoisuutta ja erityisesti puhtaita valkeita lakanoita ja pehmeitä tyynyjä.

Levitimme kostuneet ja osin kastuneet matkatavaramme kuivumaan, otimme minibaarista oluet ja menimme vaahtokylpyyn. Unikin olisi tullut, mutta olimme tehneet tiukan ohjelman ja pitkän ostoslistan, joten oli mentävä.

En meinannut tunnistaa lasit päässä

Silmälasit valmistuivat
puolessa tunnissa.
Bossotel 2011

Aloitimme Markun silmälaseista. Lääkäri oli hänelle 45-vuotistarkastuksessa ilmoittanut, että “kohta tulet niitä ajokorttia varten tarvitsemaan”. Muistelin ihan oikein, että Charoenkrungilla oli optikkoliikkeitä pilvin pimein ja saimmekin valita niistä mieluisimman - menimme sinne, missä oli 50 prosentin alennus. Markku kun oli ensikertalainen, ihan ensiksi tarkastettiin näkö. Tulos oli hyvä vasemmassa silmässä mutta oikeaan tarvittiin vähän plussaa.

Hauskin vaihe oli tietysti pokien valinta. Kaksi myyjää kantoi kymmeniä pokia Markun kokeiltavaksi. Niitä sitten yhdessä peilasimme ja stailasimme. Onneksi liikkeessä ei ollut muita asiakkaita, sillä saimme aikaan aikamoisen shown. Lopulta teimme valintamme ja kuulemma puolen tunnin kuluttua saisimme tulla hakemaan valmiit lasit pois.

Seuraavaksi oli vuorossa räätäliliike. Hotellimme kulmilla oli niitä useampiakin, mutta valitsimme sellaisen, joka ei tarjonnut sadalla eurolla kahta pukua ja kymmentä paitaa. Tiesimme sen olevan huijausta tai ainakin tietävän huonoa laatua.

Katukeittiöistä saa hyvää ruokaa,
eikä vatsatautia tarvitse pelätä.
Riverside 2011

Markku kertoi tarvitsevansa yhden puvun ja viisi paitaa ylihuomiseksi. Räätäli sanoi ehtivänsä tehdä puvun, muttei niin montaa paitaa. Tilauksia kun oli niin paljon sisässä. Hän tosin lupautui lähettämään ne, mutta se taas ei käynyt meille.

Lähdimme vielä kertaalleen kiertämään räätäliliikkeet. Ne eivät kuitenkaan tyydyttäneet ja palasimme takaisin ja tyydyimme räätälin ehtoihin. Sovimme sovituksen seuraavaksi illaksi.

Olimme huhkineet jo riittävästi sille illalle ja olimme ansainneet ruokaa ja juomaa. Chinatownin läheisyyden takia alueen ruokapaikat olivat enemmän kiinalais- kuin thaimaalaispainotteisia. Pidimme alueesta muutenkin, koska siellä oli enemmän paikallisia ihmisiä kuin turisteja. Päätimme, että Bossotelista ja Riversidesta tulee meidän uusi vakiomajapaikka.

Paremmat kuin Beckhamilla

Vaikka thaimaalaiset eivät vietä joulua,
otetaan sen kaupallisuudesta
kaikki irti.
Siam Paragon 2011

Ostoslistalta oli yliviivattu jo kaksi asiaa, mutta hankittavaa oli vielä paljon. Aamulla suuntasimme taivasjunalla MBK:lle, joka on valtava ostoskeskus National Stadium -aseman vieressä. Vuorossa oli alusvaateostokset. Olimme sapattivuoden aikana löytäneet kummallekin täydellisesti sopivat alusvaatemerkit, joita päätimme ostaa kerralla isomman määrän, eikä tarvinnut edes sovittaa.

Lounaalla kävimme MBK:n viidennen kerroksen ruokamaailmassa. Emmekä syöneet mitään thaimaalaista, sillä ruokamaailmassa oli tarjolla todellakin kaiken maailman ruokaa. Kreikkalaisen lounaan ja parin viinilasin jälkeen ramasi sen verran, että menimme spahan: Markku kasvohoitoon ja minä käsi- ja jalkahoitoon. Nukahdin!

MBK:lta kävelimme tuttua reittiä Discoveryn ja Siam Centerin kautta Siam Paragoniin ja lopulta kätemme olivat täynnä pussukoita ja nyssäköitä. Oli aika palata hotellille. Matkan varrella Markku kävi sovittamassa pukuansa. Kaikki oli vielä alkuteikijöissään meidän mielestä, mutta kuulema ihan aikataulussa räätälin mielestä.

Jälleennäkemisen riemua

Asuimme sapattivuotemme Nanalla,
joka on yksi Bangkokin
yöelämän keskuksista.
Sukhumvit 2011

Illaksi olimme joka tapauksessa lähdössä fiilistelemään Sukhumvitille sapattivuottamme, mutta yllättäen saimmekin kutsun suomalaiselta tuttavapariskunnalta, että “tulkaa moikkaamaan meitä tänne Sukhumvitille”. Kuulostelimme hotellin osoitetta ja paikallistimme sen heti. Kiiruhdimme taivasjunaan ja jäimme tutulla Nanan asemalla pois. Lopun matkan taitoimme mopokyydillä. Todella mieletön yhteensattuma ja jälleennäkeminen.

Vähän ennen puoltayötä jätimme hyvästit tuttavillemme ja päätimme kävellä Omni Toweriin, jossa asuimme sapattivuotemme ajan. Astuimme aulaan sisään ja jo kaukaa tuttu vartija huomasi meidät ja viuhtoi käsiänsä. Vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan ja molemmin puolin oli aistittavissa pientä herkistymistä, vaikka Markku olikin aikoinaan ottanut yhteen vartijan kanssa talon vartiointipolitiikasta. Muita tuttuja emme ikävä kyllä nähneet, vaikka yritimme vilkuilla tuttuja kasvoja taksi- ja mopokuskien, katukauppiaiden ja hotellivirkailijoiden joukosta.

Poikkesimme vielä kannulliselle olutta uudelle ulkoterassille, joka meidän aikanamme oli rakennusvaiheessa. Muutoin Nanan tyttöbaarit olivat omilla paikoillansa. Vau mikä ilta, voi mikä tunnekuohu!

Kiinalainen juttu

Hiekkasäkkejä syksyisen
tulvan jäljiltä.
Riverside 2011

Aamulla myönsimme auliisti, että kaikki ne kannulliset olutta olivat vähän liikaa, mutta emme jääneet tuleen makaamaan, sillä meillä oli vielä paljon tehtävää.

Ensiksikin meidän piti tsekata sisään seuraavan aamun lennolle. Hotellimme printteri oli rikki, joten käännyimme Shangri-lan puoleen. Se oli todellakin viiden, jos ei jopa kuuden tähden hotelli, mutta eipä sielläkään kaikki toiminut: internetverkko oli poikki. Löysimme heti tien toiselta puolen pienen, vähän nuhjuiselta vaikuttavan internet-kahvilan, jossa kaikki pelasi, niin verkot kuin printteritkin.

Valtaosa Thaimaan liike-elämästä
on Thaimaan kiinalaisten hallussa.
Chinatown 2011

Läksimme kulkemaan Charoenkrungia Chinatowniin päin. Ajauduimme sattumalta tutulle kadulle, joka oli täynnä kaikkea autoihin ja mopoihin liittyvää rompetta. Erikoisuutena oli läjäpäin vanhoja vespoja.

Sitten löysimme itsemme Chinatownin vilkkaimmalta torilta. Chinatownin torit ovat enemmänkin tukkuliikkeitä, joista katukauppiaat hakevat myytävänsä, kuin yksittäisille kuluttajille tarkoitettuja. Myyjiä ei kiinnosta myydä yhtä kelloa, kun sieltä normaalisti haetaan sata kelloa. Ja halvalla. Esimerkiksi kymmenen kelloa maksaa sata bahtia (2,5 euroa), joista sitten katukaupassa pyydetään sadasta kahteen sataa bahtia per kello. Tinkivaraa on.

Management by Sanuk!
Paikallisia työntekijöitä juhlatuulella.
Chinatown 2011

Meille kertyi kävelyä useita kilometrejä ja iltapäivällä olimmekin jo ihan poikki. Paluumatkalla poikkesimme räätäliliikkeeseen. Puku oli jo valmis, mutta paidat vielä keskeneräisiä. Räätäli lupasi toimittaa puvut myöhään illalla hotellimme vastaanottoon, josta saisimme ne aamulla lähtiessämme.

Kävimme ajoissa nukkumaan, sillä lähtö olisi tosiaan jo aamukuudelta. Keskustasta lentokentälle on hyvä varata noin tunti, kun liikenteestä ei tiedä koskaan. Lento takaisin Suomeen lähtisi yhdeksältä. Jälleen kerran jättäisimme Thaimaan haikein mielin. Kumpa tänne pääsisi iäksi.

Joululoma 2011: Koh Mook



Täystyrmäys piikkikoroille.

Hat Rai Leh East 2011

Matkamme jatkui kolmen yön paikallaan olon jälkeen. Kahlasimme puolelta päivin pitkähäntäveneelle, joka heitti meidät Krabi Towniin ja kohti uusia seikkailuja.



Laskuveden aikana vesi karkaa kaus.
Hat Rai Leh East 2011

Olimme olleet Krabi Townissa kaksi kertaa aikaisemminkin ja parasta siellä oli illan hämärtyessä avautuva ruokatori. Me aamupäiväntuimaan suuntasimme kuitenkin kävellen linja-autoasemalle päin. Sitä ennen piti päästä sandaalikauppaan, sillä Markun sandaalit olivat hajoamispisteessä. Eihän sellaista tietystikään juuri siihen hätään löytynyt, mutta suutarin löysimme, joka parilla ompeleella sai kursittua sandaalit kasaan.



Krabi Townin kaunottaria.
Krabi Town 2011

Emme olleet päättäneet, jatkaisimmeko matkaa linja-autolla vai taksilla, mutta kuinkas ollakaan, silmiimme osui mainoskyltti, jossa tarjottiin kohtuuhintaista taksikyytiä Trangiin. Teimme kaupat ja puolen tunnin kuluttua olimme matkalla Kuantungkun venelaiturille. Matka kesti pari tuntia.


Kalastajalaivalla

Hyvä tietää, että saarella on sairaanhoitaja.
Kuantungku 2011

Satama oli kovin hiljainen. Olin kuvitellut, että siellä parveilisi veneitä tarjoamassa kyytiä Trangin alueen paratiisisaarille. Löysimme vain yhden kalastajaveneen, josta ystävällisesti kysyttiin, että mihin päin sitä turistit olivat menossa. Jälleeen kiitos thaimaalaiselle ystävällisyydelle. He olivat pian lähdössä ja sattumalta veisivät paikallisen sairaanhoitajan samalle Koh Mookin saarelle, jonne mekin olimme menossa. Hyppäsimme kyytiin pientä maksua vastaan tietenkin.

Trangin alueen paratiisisaaret
rauhaa rakastaville.
Koh Mook 2011

Koh Mook Resort sijaitsi mäenrinteessä, joka hiljalleen laskeutui alas hiekkarannalle. Mökit olivat pieniä ja kotoisia, ja niissä oli mökin kokoon nähden iso terassi. Olivat ne vähän alkeellisia, etenkin vessa- ja suihkutila olisi voinut olla käytännöllisempi, mutta ne sopivat saaren olosuhteisiin, vähän sellaisen ekoturismin makua. 

Tunnelmaan sopivaa majoitusta kohtuuhintaan.
Koh Mook 2011

Kävimme suihkussa, otimme terassilla oluet ja hengähdimme. Illan hämärtyessä siirryimme ravintolaan illalliselle. Tilasimme thaimaalaisia herkkuja pöydän täyteen muun maussa suussa sulavaa paistettua mustekalaa ja kylmää valkoviiniä.

Jos majoitus oli alkeellista,
niin palvelu oli ensiluokkaista.
Koh Mook 2011

Meitä palveli aivan loistava nuori nainen, jonka työntekoa oli ilo katsella, verrattuna hänen miespuolisiin kollegoihinsa, jotka vaikuttivat, noh, sellaisilta kömpelöiltä murkuilta: äänenmurros, finnejä ja kikatusta. Siis aivan ihanaa porukkaa. Muut vieraat olivat eri-ikäisiä pariskuntia ja meno oli seesteistä.


Kuin nallit kalliolla

Liekö Selviytyjät kuvattu täällä?
Koh Mookin lähisaari 2011

Amerikkalaista aamiaista nauttiessamme huomasimme, että oli laskuveden aika, ja vesiraja karkasi taas kauas satojen metrien päähän. Resorttimme järjesti venekuljetuksen läheiselle hiekkarannalle, jossa pystyisi uimaan, ja lennosta mekin päätimme lähteä mukaan. Äkkiä snorkkelit ja pyyhkeet kassiin, ja baarista pari kaljaa. Niillä päätimme pärjätä iltapäivään, vaikka matkakumppanimme, pari nuorta kuherrusparia, olivatkin tilanneet lounaslaatikot mukaansa.

Kyllä silmä lepää, mutta...
Koh Mookin lähisaari 2011

Poukama oli kaikkea muuta kuin viehättävä. Nousuvesi oli kuljettanut sinne roskaa ja jätettä. Ranta oli noin sata metriä pitkä tai leveä, kummin se nyt sanotaan, ja rantavesi kivikkoinen. Olimme alle puolessa tunnissa snorklanneet poukaman läpikotaisin, eikä siellä ollut mitään nähtävää. Miten ihmeessä kuluttaisimme seuraavat kolme tuntia?

Tylsää...
Koh Mookin lähisaari 2011

Istuimme hietikolla ja kävimme välillä uimassa. Mangrovemetsäänkään meillä ei ollut asiaa, koska ei ollut kenkiä mukana. Tosiaankin meidät tultiin hakemaan vasta kahden aikaan iltapäivällä, jolloin olimme jo aika ryytyneitä istuskelusta ja odottelusta.

Trangin alueen saaret ovat rauhallisia hiljentymispaikkoja. Ei ihmisvilinää, melua eikä musiikinjytkettä. Vaikka mekin olimme suunnitelleet ottavamme rauhasta kaiken irti, eihän meidän rauhattomat sielut siellä viihtyneet. Onneksi pääsimme seuraavana päivänä jatkamaan taas matkaa.

Sikaosastolla Phukettiin

Moottoritien mittainen venelaituri.
Koh Mook 2011

Hiljainen tienoo kalastajakylässä.
Koh Mook 2011

Varasin kuljetuksen resortilta Trangin linja-autoasemalle. Matkanteko alkoi aamulla mopolla laiturille ja sieltä pitkähäntäveneellä Kuantungkun venelaiturille ja edelleen pikkubussilla Trangin keskustaan. Meitä oli noin kolmenkymmenen turistin porukka, jotka suuntasivat eri puolille Thaimaata, kuka minnekin ja milläkin. Meidät kuskattiin linja-autoasemalle ja suoraan sanoen heitettiin lennosta Phuketiin menevään bussiin.

Talot rakennetaan
puisten keppien varaan.
Koh Mook 2011

Jouduimme sikaosastolle, joka oli täynnä kaikenlaista kuljetettavaa tavaraa: matka- ja ruokatavaroita sekä lannoitusainesäkkejä.... Made by Kemira GrowHow, liekö säkit uusiokäytössä, kun koko firmaakaan ei ole ollut olemassa sitten vuoden 2008. Mutta joka tapauksessa meidän jaloille ei juurikaan jäänyt tilaa, ja väkeä ja tavaraa tuli joka pysäkiltä lisää kyytiin.

Bussi pysähteli tiuhaan tahtiin ja ajattelin, ettemme millään pääse iltaan mennessä Phuketiin. Ihme ja kumma, olimme perillä ihan aikataulussa seitsemän tunnin ajomatkan jälkeen.

Phuket Townin linja-autoasemalta hyppäsimme lava-autoon ja jatkoimme Patongin turistirannalle. Alkoi sataa vettä, joka tietää huonoa onnea, on aina tiennyt ja tiesi nytkin. Nimittäin Patongille päästyämme kuski ei löytänyt majapaikkaamme. Kuski ja Markku alkoivat pikkuhiljaa silminnähden höyrytä... Olimme lähellä, mutta lopulta luovutimme, maksoimme kyydin ja ryntäsimme pitämään sadetta ensimmäiseen baariin.

Lähdin kyselemään lähistöltä apua. Tiesin kyllä, että kyseessä on pieni majatalo, mutta tuntui oudolta, kun kukaan ei tiennyt sitä. Vihdoin sain oikeat ohjeet ja löysin sen. Siinähän se oli ihan nurkalla ja siellä oltiinkin jo odoteltu meitä.

Seduction

Miehiä työssä.
Koh Mook 2011

Kahden tai jopa yhden tähden majatalomme sijaitsi aivan Patong Beachin vilkkaassa ytimessä, kuuluisan bilekadun, Bangla Roadin liepeillä. Huoneemme ikkunat olivat kadulle päin, joten tiesimme, että yön äänet kantautuisivat sisään. Mutta tämä oli suunniteltu juttu, nimittäin...

Laittauduimme valmiiksi iltaa varten. Kävimme ensin syömässä hyvin ja ottamassa vähän pohjia, kunnes sitten puolenyön aikaan suuntasimme Seductioniin, Sedu Koskisen villiin yökerhoon.

Lipunmyyjä oli Paratiisi-sarjasta tuttu kasvo ja sai meille myytyä ‘open bar’ -liput. Se tarkoitti sitä, että koko illan tietyltä baaritiskiltä sai drinkkejä niin paljon kuin jaksoi juoda tai niin paljon kuin baarimikko ehti kaataa. Tiskillä oli nimittäin tungosta. Otimme kinitonikit.

Valtaosa salista oli varattu tanssilattialle ja pienet pöydät oli sijoiteltu reunoille. Siellä oli pari tankoakin tankotanssin taitajille. Yökerho oli kahdessa kerroksessa, joista toisessa joku kuuluisa DJ soitti levyjä. Meille sillä ei ollut merkitystä, sillä musiikki oli kummassakin kerroksessa meille tuntematonta. Emme kehdanneet tanssiakaan, kun tyylimmme tuntui jotenkin ysäriltä, joka on siis sama vuosikymmen, jona muut asiakkaat olivat syntyneet. Aah, ihailimme nuoruuden voimaa ja varmuutta.

Suosituin resortti sijaitsee
saaren parhaimmalla paikalla.
Charlie Beach Resort,
Koh Mook 2011

Reilun tunnin verran jaksoimme juoda ilmaisia drinkkejämme, jotka olimme vaihtaneet kossuvissyyn, kunnes päätimme vetäytyä Bangla Roadille. Katu välkehti värikkäistä mainoskylteistä ja musiikin pauke sotkeutui toisiinsa. Baaritarjonta tihkui syntiä ja seksiä.

Musiikki tosiaan kuului huoneeseemme kuin olisi vieressä soitettu. Majatalon väkeä tuli ja meni ja huonosta eristyksestä johtuen kaikki äänet kantautuivat kaikkialle. Saimme muutaman tunnin nukuttua, mutta heräsimme aamuyöstä.

Paidan loppu

Diskonjytke loppui tasan siihen, kun aurinko nousi. Kuvittelimme pääsevämme uudestaan uneen, mutta sitten oli työläisten aika tulla töihin: sirkkelin ääni, vasaroiden pauke ja mopojen pärinä porautuivat tajuntaamme. Aamupäivällä, kuin ihmeen kaupalla, tuli hiljainen hetki, jonka aikana saimme tovin nukuttua.

Puolelta päivin lähdimme rannalle. Siellä oli vielä aika rauhallista, sillä se alkoi täyttyä vasta alkuiltäpäivästä, kun himobailaajat olivat päässeet ylös sängyistänsä. Vuokrasimme aurinkovarjon ja -tuolit ja tilasimme läheisestä kojusta täytetyt patongit ja oluet. Otimme aurinkoa, luimme ja uimme. Tällainen ranta, jossa oli ihmiseloa ja fasiliteetteja, sopi meille paljon paremmin kuin autiot hiekkarannat.

Palatessamme rannalta majatalolle kysyin vastaanotosta, olivatko pyykkimme jo tulleet. Olin nimittäin tuloiltana ensitöikseni vienyt pyykkipussin vastaanottoon, josta he lupasivat toimittaa sen pesulaan. Ihan normaali käytäntö Thaimaassa. Ilokseni pyykit olivat tulleet ja tarkistin ne huoneessa. Yksi paitapusero puuttui! Tietysti se mieluisin ja kallein, teknistä materiaalia oleva vapaa-ajan paita. Palasin vastaanottoon, kerroin asiani lempeästi ja he lupasivat soittaa pesulaan.

Kävimme välillä syömässä ja hieronnassa ja palatessa kysyin tilannetta. Mitään ei ollut tapahtunut. Pyysin virkailijaa laskemaan pyykit itse. Olin jättänyt ne varmuuden vuoksi pussiin. Hän laski ne useaan otteeseen ja vertasi kirjanpitoonsa, ja joutui toteamaan, että yksi puuttuu.



En vielä tiennyt, millainen
sukellusretki minua odotti
- saatanallinen safari Similanilla.
Similan 2011

Tiesin jo, että peli ja paita oli menetetty, jo pelkästään siksi, että olimme lähdössä heti seuraavana aamuna

kuudelta sukellussafarille. Jotta kumpikaan osapuoli ei menettäisi kasvojaan, sovimme, että virkailija toimittaa paidan tai rahallisen korvauksen sukelluskeskuksen toimistoon. Ja varmasti arvaatte, että niin paitaa kuin korvaustakaan ei ole näkynyt.   

Mutta sitten siis nukkumaan, sillä seuraavana aamuna olisimme jo matkalla sukellussafarille Similanin saaristoon. Siitä voit lukea lisää aikaisemmasta blogista.

Joululoma 2011: Railay



Hat Rai Leh West 2011

Maabongarit harvoin palaavat samaan maahan takaisin, mutta Thaimaa oli poikkeus, sillä siitä tuli sapattivuotemme aikana toinen kotimaamme. Koska meillä kummallakin oli edessämme työn ja touhun täyteinen syksy, halusimme jouluksi lomalle emmekä bongailemaan. Thaimaa oli helppo ja vaivaton valinta joululomakohteeksemme.

Matkan suunnittelu lähti liikkeelle lentolipuista jo elokuussa. Meillä on muutenkin tapana aloittaa matkan valmistelut noin puoli vuotta aikaisemmin. Ensin etsin netistä halvimpia vaihtoehtoja esimerkiksi vertaa.fi:n kautta, mutta pian mukavuudenhalu voitti ja aloin kyttäämään Finnairin suoria lentoja Bangkokiin. Ihan halvallahan ne eivät tietenkään joulusesongin aikaan lähteneet, mutta kohtuuhintaan kuitenkin.

Seuraavaksi mietimme, mitä halusimme tehdä ja nähdä ja missä. Bangkokissa halusimme viettää ainakin muutaman päivän. Muut Thaimaan kaupunkikohteet eivät kiehtoneet, vaan halusimme meren ääreen. Matkaoppaan avulla valikoimme useamman rantakohteen, sillä yksi ei meille riitä - me kun viihdymme paikoillamme korkeintaan kolme yötä.

Matkaohjelma alkoi valmistua syyskuun lopussa. Bangkokin lentokentältä jatkaisimme suoraan Etelä-Thaimaahan Krabille ja siellä Railayn turistirannalle. Sieltä matkaisimme bussilla tai taksilla vielä etelämmäs Trangin alueelle, Koh Mookin paratiisisaarelle. Koh Mookilta palaisimme takaisin tekemällä koko päivän kestävän bussimatkan pohjoisemmaksi Phuketin saarelle ja Patongin turistirannalle. Sieltä lähtisimme sukellussafarille Similanin saaristoon ja sitten lentäen takaisin Bangkokiin.

Lokakuun puolivälissä tein loput varaukset. Varasin Bangkok-Krabi ja Phuket-Bangkok lennot AirAsian kautta, joka on luotettava ja hyvin aikatauluissa pysyvä malesialainen halpalentoyhtiö. Käytin sitä sapattivuotemme aikana todella paljon. Kaikki majoitukset varasin agoda.fi:n kautta, jolla on mielestäni Aasiassa parhaat valikoimat ja hinnat, ja se on erittäin luotettava. Kertaakaan ei ole vielä pettänyt. Sitten kaikki olikin hoidettu, maksettu ja vahvistettu.

30 litraa matkatavaroita



Pakkaamisen taidonnäyte
kahden viikon lomareissulle.

Syksy oli pitkä ja raskas ja oikein odotimme joulun tuloa. Pakkaaminen minulla on tapana aloittaa viikkoa ennen. Levitän olohuoneeseen koko kesävaategarderoobini, kaikki mitä haluaisin ottaa mukaan. Seuraavaksi kaivan esille 30 litran repun, johon kaikkien matkatavaroiden on mahduttava.

Sitten alkaa osuus, josta olen tehnyt tiedettä ja taidetta: karsinta. Tavoitteenani on, asiallinen ja siveellinen pukeutuminen huomioon ottaen, ottaa mukaan mahdollisimman vähän, ja ehdottomana edellytyksenä on, että kaikki kulkee käsimatkatavaroissa. Suurin osa levittämistäni vaatteista päätyy siis takaisin kaappiin.

Ja vaatteethan ovat vain osa repun sisältöä. On otettava mukaan myös kaikenlaista muuta: hygieniatuotteita, otsalamput, laturit, kirjoja, matkaopas, iPod, nessuja, ensiaputarvikkeita ja lääkkeitä, pelikortit, tulitikut, sateenvarjot, snorkkelit ja eväät. Minä kun en lähde minnekään ilman eväitä.

18 tuntia ovelta ovelle

Vihdoin koitti lähtöpäivä. Illalla puoli kymmenen aikoihin lähdimme kotoa kentälle ja seuraavana iltapäivänä kolmelta paikallista aikaa olimme Suvarnabhumin lentokentällä Bangkokissa. Päätimme yrittää jatkolennolle transferin kautta, mutta Air Asia ei kuulema kuulu systeemiin, joten jouduimme ruuhkaisen passintarkastuksen kautta tuloaulaan.

Sitten etsiydyimme yhden kerroksen ylöspäin lähtöaulaan ja etsimme AirAsian lähtöselvitystiskit. Tsekkasimme itsemme sisään automaatilla, sillä AirAsia perii tiskillä tehdystä lähtöselvityksestä erikseen hinnan. Sitten jatkoimme turvatarkastuksen kautta kotimaan terminaaliin. Tiesimme, että lentokentällä oli pitkät kävelymatkat, mutta ihan kolmen kilometrin kävelyä emme osanneet odottaa.

Lento Krabille lähti ajallaan ja olimme perillä puoli kahdeksalta illalla. Kentällä meitä odotti hotellilta etukäteen varattu kuljetus. Ajoimme ensin pikkubussilla Ao Nam Maon rantaan, josta viimeiset pari sataa metriä taitoimme golfkärryllä. Sitten hyppäsimme muutaman muun turistin kanssa pitkähäntäveneeseen ja kiidimme illan pimeydessä Hat Rai Leh Eastille. Railay ei ole saari, vaan niemennokka, mutta kallioiden takia sinne ei ole maareittiä, vaan kaikki kulku tapahtuu veneellä.



Nimittäin turistihan ei kävele!

Laskuveden takia vesi oli monen sadan metrin päässä rannasta ja siksi meitä oli vastassa traktori peräkärryineen, jolla meidät kärrättiin rantaan. Sitten siirryimme taas parin sadan metrin matkaksi golfkärryyn, joka vei meidät Hat Rai Leh Westin puolelle ja hotellin vastaanottoon.

Kirjoittauduimme sisään Railay Bay Resort and Spahan ja olimme mökissämme yhdeksän aikaan illalla. Olimme matkanneet 18 tuntia ja olimme väsyneitä. Tilasin meille illallisen huoneeseen ja saimme nyt pitkästä aikaa oikeaa thaimaalaista ruokaa. Se oli tulista – phet!

Paras ranta



Hat Rai Leh West 2011

Aamulla olisi nukuttanut pitempäänkin, mutta emme raskineet jäädä sänkyyn. Kävimme buffetaamiaisella, josta löytyi niin aasialainen kuin länsimaalainenkin aamiainen. Ravintolatilat levittäytyivät mukavasti rannalle asti, jossa sai nauttia keittiön tai baarin antimista varpaat hiekassa.

Sitten tutustuimme resortin fasiliteetteihin. Resortti levittäytyi Hat Rai Leh Westin puolelta Eastin puolelle. Majoitusta oli monentasoista ja kokoista tavanomaisista mökeistä ja sviiteistä huviloihin, joissa oli oma uima-allas. Meidän tavanomainen mökki oli täydellinen meidän tarpeisiin: iso kylpyhuone, jossa oli erikseen amme ja suihku sekä leveä, hyvä sänky, jossa oli riittävästi tyynyjä.

Auringonlaskua tullaan
katsomaan kauempaakin.

Uima-altaita, jotka lapsiperheet olivat valoittaneet, oli kaksi, joista toisen yhteydessä oli pieni spa hoitoineen ja hierontoineen. Resortista löytyi myös supermarket, pankkiautomaatti ja muutamia pikkuliikkeitä. Parasta antia oli kuitenkin resortin sijainti. Se sijaitsi länsirannan välittömässä läheisyydessä ja rantahietikolta pääsi kahlaamaan veteen. Rannalla oli myös useita muita hotelleja ja resortteja sekä ravintoloita, kahviloita ja pikkuliikkeitä sekä tietysti ranta-aktiviteetteja mm. kanoottien vuokrausta.



Hat Rai Leh East 2011

 Hat Ray Leh Eastin puoli oli aivan toisenlainen. Rannalle oli rakennettu betoninen promenadi, jonka varrella oli ravintoloita, baareja ja liikkeitä ihan vieri vieressä. Rannalta ei päässyt uimaan, sillä laskuveden aikana vesi oli kaukana, eikä se nousuvedenkään aikana houkuttelevalta näyttänyt.

Promenadilla kuljeskellessa törmäsimme suomalaiseen sukellusyrittäjään, jonka kanssa joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan. Monelle saattaa piirtyä kuva rennosta ihannetyöstä, mutta yrittäminen ei ole helppoa Thaimaassa, varsinkaan ulkomaalaisille. Sen voisi kiteyttää vanhaan neuvostoaikaiseen sanontaan: mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy.

Kiipeilijöiden Railay



Krabin saaristo 2009

Krabin alue on tunnettu sokeritopan muotoisista kalkkikivisaarista, jotka nousevat merestä tarunhohtoisesti korkeuksiin. Saarten kapeat hiekkarannat täyttyvät saarihyppelijöistä (island hopping), jotka kiertävät pitkähäntäveneellä päivän aikana kolmesta viiteen saarta. Saarilla uidaan ja snorklataan ja joidenkin kallioiden kätköistä löytyy hienoja laguuneita ja luolia. Eräälle laguunille voi uida läpi hämärän luolan.

Hat Rai Leh West on yksi saarihyppelyyn kuuluvista rannoista ja iltapäivällä siellä olikin aika ruuhkaista. Rannoilla ei ole tarjolla aurinkotuoleja tai –varjoja, vaan hiekalle levitettiin bambualusta, jonka päälle pyyhe.



Happy Hours -
3 ämpärillistä kinitonikkia.

Railay on kuitenkin ennenmuuta kuuluisa kalliokiipeilystä. Sieltä löytyy 700 eritasoista reittiä ja uusia löydetään koko ajan. Kallionjyrkänteet nousevatkin lähes pystysuoraan ja niissä riittää kiipeilijöille punnertamista.

Viihdyimme viehättävällä Railaylla ne maagiset kolme yötä, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Suosittelemme Railayta Ao Nangin sijaan rannan viihtyvyyden ja rennon tunnelman takia.

Cobra Band villitsi Libertessä

Living Coloursin house band villitsi kansaa Kallion Libertessä lauantaina 21.1.2011. Paikalle saapui sukeltajia ympäri Suomea ja keikka olikin loppuunmyyty. Tässä muutama näytepala Cobra Bandin omintakeisesta soitannasta.

YouTube-näyte: http://www.youtube.com/watch?v=FHp9BiJv8xw

Living Colours Dive Resort ja sukelluskeskus sijaitsee trooppisella Bunakenin saarella Manadon kaupungin edustalla Pohjois-Sulawesilla, Indonesiassa. Lue lisää: www.livingcolours.fi. 

Joululoma 2011: Saatanallinen sukellussafari Similanilla

Olin unelmoinut sukellussafarista eli niin sanotusta liveboardista jo pitkään. Ajatus siitä, että saisin sukeltaa kolme-neljä kertaa päivässä kolmen päivän ajan, tuntui unelmalta. Tehtäväni olisi vain sukeltaa, syödä ja nukkua. Mutta toisin kävi. Sadunhohtoinen sukellusretki muuttui piinaavaksi painajaiseksi.

Olimme varanneet Markun kanssa jo hyvissä ajoin syksyllä kolmen päivän ja kolmen yön sukellus- ja snorklaussafarin suomalaisesta sukelluskeskuksesta Chalong Sea Sportista, jota eräs tuttavamme meille suositteli. Kolmen päivän ohjelmaan kuuluivat Similanin saaristo ja Ko Bon. Neljän päivän safariin olisi kuulunut myös Ko Ta Chai sekä kuuluisa Richelieu Rock.

Himobailaajat Seductionissa

Jouluaaton aamuna aamukuudelta istuskelimme Patong Beachillä majatalomme portailla, seurailimme viimeisten juhlijoiden paluuta hotelleilleen ja odottelimme kyytiä Thap Lamun satamaan, josta meidät kuljetettaisiin tukialukselle M/V Blue Starille.

Matka pikkubussilla kesti puolitoista tuntia ja satama sijaitsi  ihan lähellä Khao Lakia. Olisi kyllä ollut järkevämpää majoittua Khao Lakiin, mutta olimme päättäneet käydä tutustumassa Sedu Koskisen yökerhoon, Seductioniin, joka sijaitsee Patongin bilekadulla, Bangla Roadilla.

Seductionissa hetken ympärillemme vilkuiltuamme totesimme olevamme paikan vanhimmat ja tanssimisen sijaan keskityimmekin tunnin ajan kossuvissyn juomiseen, jonka jälkeen lähdimme nukkumaan. Se siitä biletyksestä sitten!

Thap Lamun satama oli oikeastaan keskus, jonne ihmiset koottiin ja josta heidät lähetettiin eri kohteisiin snorkaalaamaan, sukeltamaan ja kalastamaan. Me matkustimme erään snorklausryhmän mukana speedboatilla eli pikaveneellä Similanille, jossa Blue Star jo meitä odottelikin. Samaa matkaa meidän lisäksi tulivat yksi suomalaispariskunta ja yksi ruotsalaispariskunta sekä yksi divemastereistamme.

Sukellussafarin matkanjohtaja Darren tuli hakemaan meidät kumiveneellä eli dingillä. Matkatavarat vietiin ensin ja sitten pakkauduimme kaikki yhdeksän ihmistä kiikkerännäköisen dingin kyytiin. Hyvinhän se meni.

Laivaan astuttuamme ensitöiksemme laitoimme sukelluspaketit kuntoon. Edellisestä sukelluksesta kun oli taas se puoli vuotta, katselin alkuun ihmeissäni tasapainotusliiviä ja regulaattorin piuhoja. Katsoin mallia muilta ja sain apua thaimaalaiselta hyvyilevältä ja avuliaalta henkilökunnalta. Sain kuin sainkin paketin kuntoon. Myös oman ryhmäni divemaster Juho, nuori pellavapää kävi esittäytymässä.

Sitten nousimme kolmoskannelle, jossa sijaitsi laivan salonki. Darren esitteli meille ripeästi laivan paikat ja tavat sekä opasti meidät hytteihimme. Olimme varanneet ns. parhaan hytin ykköskannelta, jossa oli jääkaappi ja ilmastointi sekä ekstrana parisänky.

Puhtaat valkeat lakanat

Saimmekin oikein tilavan keulahytin, joka ensialkuun näytti paremmalta kuin mitä sitten loppujen lopuksi oli. Hyttejä oli mainostettu siisteiksi ja tyylikkäiksi, jota ne varmaan joskus aikoinaan olivatkin olleet. Meillä ainakin oli likaiset petivaatteet ja patja, josta puuttui iso reunapala. Lähin kylpyhuone sijaitsi portaiden yläpäässä kakkoskannella, eikä märkiä uikkareita ja pyyhkeitä saanut mihinkään kuivumaan. Ja nyt valitus seis, huomautin itselleni, se oli ihan hyvä hytti.

Veimme matkatavarat pikaisesti paikoilleen ja palasimme salonkiin sukellusbriiffiä varten. Siellä tapasimme muut kanssasukeltajat, jotka olivat jo toista päivää safarilla, ja olivat käyneet aamusukelluksella. Meitä oli yhteensä 13 sukeltajaa, matkanjohtaja, kolme divemasteria, kapteeni, kaksi kokkia ja neljä apumiestä. Kerrottakoon myös, että yksi kanssasukeltajistamme on yksi Suomen suosituimpia naisartisteja.

Saari numero 9

Matkanjohtaja Darren esitteli seuraavan sukelluskohteen, joka oli Similanin saari numero 9. Similanin saaristo sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Khao Lakista länteen. Se koostuu yhdeksästä saaresta ja sen alueella sijaitsevat Thaimaan parhaimmat sukelluskohteet. Saaristossa on lukematon määrä erilaisia sukelluskohteita, vaihdellen leppoisasta virtasukelluksesta jylhien kanjoneiden kautta rikkaisiin koralliriuttoihin ja hylkyihin.

Darren briiffasi meitä kohteen olosuhteista ja nähtävyyksistä. ”Nice and easy”, hän sanoi. Minua jännitti. Kuului ”Let´s go diving” ja kaikki säntäsivät kakkos- eli sukelluskannelle. Kauhea hoppu, kiroilin mielessäni.

Sukelluskannen valtasi kova touhu ja tohina, kuten aina. Huomasin, että olin unohtanut laittaa painovyön valmiiksi. Olin aivan tumpelo ja sain taas apua apumieheltä. Oman ryhmäni kokoonpano oli jäänyt minulle epäselväksi, enkä edes tiennyt kuka oli parini. Yritin parhaani mukaan tehdä paritsekkauksen yksikseni.

Sitten laiva pysähtyi, antoi äänimerkin ja ensimmäiset hyppäsivät jättiloikalla mereen. Laahustin viimeisenä räpylöineni laivan reunalle. Hyppäsin, näytin ok-merkin ja uin divemasterin läheisyyteen. Vasta pinnan alla näin ryhmämme lopullisen kokoonpanon: Pirkko ja Pekka (heihin olinkin jo tutustunut, koska he tulivat samaa matkaa kanssamme) sekä Maija ja Matti. Koska minulla ei ollut paria, pysyttelin divemasterin vanavedessä.

Tiedoksi kaikille lukijoille, että olen muuttanut kanssasukeltajien nimet yksityisyyden takia. Chalong Sea Sportin henkilökunnan nimet ovat oikeita.

Tietysti minulle tuli ongelmia maskin kanssa, kuten aina. Se meni huuruun ja päästi vettä sisään. Olin jo varma, että minun pitää nousta pintaan, mutta sinnittelin kuitenkin ja tyhjensin maskia tiuhaan tahtiin. Olin kuitenkin tyytyväinen, että tasapainoni osui heti kohdalleen.

Lähes tunnin sukelluksen jälkeen lähdimme nousemaan pintaan. Divemaster otti pintautumispoijun eli sukellusnakin esille, jonka avulla tukialus havaitsisi meidät ja tulisi poimimaan kyytiin. Ensimmäinen sukellus oli onnellisesti ohi. Näkemästäni en muista juuri muuta kuin ison mureenan, muutoin huomioni kiinnittyi kaikkeen muuhun sähläykseen.

Matkapahoinvointia

Merenkäynti tuntui voimistuvan ja tunsin itseni pahoinvoivaksi. Syötyämme lounaan paha olo helpotti hieman. Ruokahuollosta muuten sen verran, että koko reissun parasta antia oli hyvä ruoka. Ihmettelimme, miten kokit pienessä laivakeittiössä ja kovassa merenkäynnissä pystyivät loihtimaan niin hyvää ruokaa. Hyvä ruoka, parempi mieli, totesimme.

Toinen sukellus lähti liikkeelle yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa alasmeno oli niin vauhdikasta, etten ehtinyt tasaamaan paineita ja maskiin syntyi, onko se nyt ali- vai ylipaine, mutta silmät meinasivat pullistua päästä. Oli kuristava olo. Vihdoin sain puhallettua maskin nenäonteloon ilmaa ja tilanne laukesi.

Virtaukset voimistuivat ja näkyvyys huononi, mutta nähtävää oli paljon, ei mitään spesiaalia, mutta korallit olivat upeita ja kalat värikkäitä, juuri niin kuin hyvässä sukelluskohteessa on. Yhden kerran divemaster viittoi sen verran innoissaan, että tiesin jotain spesiaalia olevan lähellä, mutta itse en nähnyt sitä. Se oli kuulema joku hai.

Päästyäni takaisin laivaan olin lopen uupunut aikaisesta aamuherätyksestä, merenkäynnin aiheuttamasta pahoinvoinnista ja itse sukelluksen rasituksista johtuen, joten päätin mennä päiväunille. Siinä vaihtaessani kuivia päälle, katsoin peiliin ja huomasin, että silmänympärykseni olivat pienen pienillä mustelmilla.

Säikähdin ja olin varma, että minulla oli dekompressiotauti. Menin makuulla ja tunnustelin itseäni. Heikottaako? Kyllä. Huimaako? Ei. Kutiseeko tai pisteleekö? Ei, ehkä. Onko tunnottomuutta? Ei. Sitten nukahdin. Herättyäni päätin jättää yösukelluksen väliin. En ollut koskaan sukeltanut pimeällä ja siihen keskittyminen väsyneenä ei tuntunut fiksulta.

Katselin kuitenkin silmä tarkkana kun yösukeltajat lähtivät matkaan. Olimme jo uudessa sukelluskohteessa Ko Ta Chailla, joka sijaitsee Similanilta pohjoiseen. Oli jotenkin lopullinen olo, kun sukeltajat hyppäsivät mereen ja vajosivat pimeään syvyyteen taskulamppuinensa. Jos tuolta kaikki tulevat takaisin, voin harkita sitä huomenna, sanoin Markulle. Ja niihän heidät kaikki sieltä poimittiin takaisin. Laivaan nousu oli vaikeaa jo Similanilla, mitähän se mahtoi olla nyt, kun merenkäynti avomerellä oli aivan toista luokkaa.

Hyvää Joulua!

Tukialuksen erikoisuus oli sauna, jonne yösukeltajat ja Markku ryntäsivät. Se oli samalla joulusauna, oli nimittäin jouluaatto. Darren tosin huomautti, että sauna ja olut, kuten kaikki sukeltajat tietävät, eivät ole hyväksi, mutta hän oli kuitenkin oppinut, että me skandinaavit olimme immuuneja.

Sitten olikin jouluillallisen aika. Thaimaalainen keittiöhenkilökunta oli loihtinut meille kinkkua ja kalkkunaa, nam. Olin edelleen huonovointinen, enkä oikein jaksanut nauttia illallisesta. Piristyin hetkeksi, kun juttelimme Pirkon ja Pekan kanssa. He olivat sporttinen pariskunta ja Pekka harrasti kaikkea mahdollista maassa, vedessä ja ilmassa. Hänen työnsä liittyi ainakin valokuvaukseen. Hän oli myös kokenut sukeltaja, kun Pirkko puolestaan oli aloittelija ja hänellä oli vasta reilut kymmenen sukellusta takanaan. Meillä oli mukavaa ja tunsimme olevamme samalla aaltopituudella.

Menimme kymmenen jälkeen sänkyyn, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Ensin laiva keinui puolelta toiselle ja sitten yöllä kahden aikaan laiva starttasi ja lähdimme vielä ulommas merelle, Richelieu Rockille.

Richelieu Rock on kuulema rankattu kymmenen parhaimman sukelluskohteen listalle. Se tunnetaan suurista pinaakkeleista, jotka ovat täynnä elämää. Siellä voi nähdä mm. harlekiinirapuja ja merihevosia samalla kun barracuda-, trevally- sekä fusiler-parvet kulkevat ohitse. Siellä viihtyvät myös valashait ja mantat.

Jälkeenpäin hoksasin, että sen ei pitänyt edes kuulua meidän kolmen päivän ohjelmaan, mutta siellä olimme - meren armoilla. Matkanteko oli yhtä ryttyytystä ja erityisesti keulahytti ryskyi ja paukkui. Se siitä nukkumisesta. Aamuherätys oli jo puoli seitsemältä, briiffi kymmentä vaille ja sukellus varttia yli seitsemän. Olin väsynyt, mutta pinnistelin itseni liikkeelle.

Richelieu Rock

Nyt alkutoimet sujuivat jo sutjakammin ja sukellus muutenkin lähti liikkeelle mukavasti. Maskikin toimi moiteettomasti. Sitten jouduimme voimakkaisiin virtauksiin. Kaikille sukeltajillehan opetetaan, että vastavirtaan ei kannata rimpuilla, vaan pitää uida virran läpi. Tällä kertaa me puskimme virtaa vasten ihan tosissaan. Hengästyin itsekin toden teolla.

Yhdessä kovassa virtapaikassa vain Pekka pääsi läpi meidän muiden jäädessä virran vietäväksi. Katselin ihmeissäni, mitä nyt tapahtuu, kun yksi ryhmän jäsenistä katosi. Divemasterimme elehti, ettei tiedä minne Pekka hävisi ja niin jatkoimme sukellusta muina miehinä. Minun mielestä meidän olisi pitänyt nousta pintaan minuutin etsimisen jälkeen, mutta seurasin divemasteria uskollisesti. Sukellus tosin jäi lyhyeksi muutenkin, kun kaikkien ilmat hupenivat vastavirtaan polkemisen takia.

Nousimme hiljalleen pintaan ja tukialus saapui noutamaan meidät. Laivasta heitettiin nailonköysi, jonka avulla meidät hinattiin lähemmäs. Sitten yritimme vuorollamme nousta ylös laivaan. Se oli hurjaa. Aallokko heitteli meitä edestakaisin, kuin olisi pesukoneessa pyörinyt. Kun minun vuoroni tuli ja sain portaista kiinni, yritin ottaa räpylät pois ja nousta veneeseen. Aallokko heitteli ja palasin aina lähtöpisteeseen. Otin myös regulaattorin liian aikaisin pois suusta ja vedinkin aikamoisen määrän suolavettä sisuksiini. Kovan taistelun jälkeen pääsin ylös.

Lentävä jääkaappi

Aamupala katettiin salonkiin. Laiva heittelehti sivutuulessa ja kaikki muu siinä mukana. Tavaroita ja ihmisiä lenteli puolelta toiselle. Ihmeen kaupalla aamupalatarvikkeet pysyivät tarjoilupöydällä. Koska lautasella ei oikein pysynyt mikään, kokosin kahden paahtoleivän väliin paistetun kananmunan ja pekonisiivun, länttäsin ne tiukasti yhteen ja vein Markulle, toisella kädellä milloin pylväästä ja milloin pöydästä kiinni pitäen. Sitten palasin takaisin ja tein itselleni samanlaisen. Kahvia en edes yrittänyt hakea.

Hetkittäin tuntui, että liikehdintä tasaantuisi, mutta sitten taas rytisi, eikä kukaan voinut mitään. Tavarat baaritiskiltä sinkoutuivat lattialle, iso jääkaappi luisui baaritiskin takana puolelta toisella ja isoja vesitynnyreitä viskautui mereen. Kuin onnen kaupalla, kenellekään ei sattunut mitään, eivätkä lentävät esineet osuneet kehenkään, eivätkä jääkaappi tai vesitynnyrit murskanneet ketään allensa. Olin kauhuissani. Thaimaalainen henkilökunta tapansa mukaan vain naurioi, joka on siis aasialainen tapa reagoida hämennykseen.

Päätin, että tässä kohteessa en enää toista kertaa sukella ja huojuin hyttiin seinistä kiinni pitäen. Heittäydyin sängylle selälleni ja yritin liimautua patjalle niin litteäksi, etten pyörisi puolelta toiselle. Haistatin pitkät seuraavalle briiffille ja laitoin nukkumaan. Onnksi uni tuli.

Ennen lounasta pyysin puhutella Darrenia ja kysyin häneltä, olimmeko menossa jo rauhallisemmille vesille. Kerroin myös, etta hyttiimme tuli yhdesta pienestä ikkunasta vettä sisään, kun laiva kallistui riittavasti sille puolelle. Hän kertoi, ettei voi merenkäynnille mitään. Totta kai ymmärsin sen, eihän hän sentään jumala olllut (kiitos jumallalle siitä), mutta hän oli kuitenkin vastuussa safarin reitistä ja sukelluskohteista.

Mielestäni olosuhteet Richelieu Rockilla olivat liian rankat huvisukeltajille ja pyysin häntä huomioimaan ne. Pelkästään oleminen laivalla oli yhtä helvettiä, puhumattakaan laivalle nousemisesta, jossa moni oli vaarassa loukata itsensä ja hörpätä suolavettä kiduksiinsa. Helpointa ja turvallisinta olikin veden alla.

Lounas sujui lähestulkoon samanlaisissa merkeissä kuin aamiainenkin. Olin turhautunut ja raivoissani. Auvoinen sukellussafari oli muuttunut eloonjäämistaisteluksi niin laivalla kuin meressä. Laivan olosuhteet olivat jopa vaaralliset. Koko ajan piti pelätä sinkoutumista puolelta toiselle, kaatumista liukkaalla lattialla tai tavaroiden osumista päähän tai jäämistä jääkaapin alle.

Ko Ta Chai

Olimme matkalla seuraavaan sukelluskohteesee Ko Ta Chaille. Päivän kolmas sukellus, tai minulle siis toinen, sujui yhtä hulvattomasti kuin aikaisemmatkin. Sen verran kuitenkin sovimme etukäteen, että olisin kolmantena pyöränä Maijan ja Matin kanssa, minulla kun ei ollut omaa paria.

Näytimme merkin, joka tarkoittaa pinnan alle menemistä ja lähdimme laskeutumaan. Jostain syystä Matti jäi pinnalle killumaan. Jäimme Maijan kanssa odottelemaan. Laskeuduimme kuitenkin pohjaan ja divemaster lähti pintaan tutkimaan tilannetta. Odottelimme keskenämme viitisen minuuttia, eikä divemasteria kuulunut takaisin. Maija ehdotti pintaan nousua ja vastasimme ok. Lähdimme rauhallisesti ylöspäin kunnes näimme Juhon tulevan. Jatkoimme sukellusta.

Jälkeenpäin ilmeni, ettei Juho ollut löytänyt Mattia. Toivoimme vain, että hän oli päässyt takaisin veneelle, kuten olikin. Jälkeenpäin ilmeni myös syy, miksi Matti oli kadonnut – hän oli unohtanut painovyön matkasta.   

Olin järkyttynyt. Koskaan aikaisemmin ei ollut käynyt niin, että joku ryhmästä olisi hävinnyt. Jäin miettimään, mitä itse tekisin samassa tilantessa. Kovan merenkäynnin takia sukellusnakki oli ihan ehdoton apuväline ja jokaisella olisi pitänyt olla oma nakki mukana. Jos jotain myönteistä hakee, niin se oli se, että opin näillä sukelluksilla vielä paremmin pitämään huolta itsestäni ja ymmärtämään sukellusparin tärkeyden.

Auringonlaskun sukellus

Yösukellus tai itse asiassa tällä kertaa auringonlaskunsukellus tapahtui Ko Bonilla, joka sijaitsee Similanilta parikymmentä kilometriä koilliseen ja siellä tavataan usein isoja mantoja. Onnekkaimmat saattavat nähdä jopa valashain.

Minulta sukellus jäi taas väliin. En jaksanut, enkä uskaltanut lähteä, kun laivaan nousu oli niin hankalaa valoisallakin. Ja hyvä etten lähtenytkään, sillä Pekka kertoi, että sukellus oli ollut varsinainen seikkailu. Juho kun ei tuntenut paikkoja, hän ryhmänsä kanssa seuraili Darrenia, joka johdatti hedät sellaiseen vastavirtaan, että ihmiset joutuivat pitämään kiinni kivistä ja kallionkoloista.

Erään toisen laivan divemaster oli kuulemma vastaantullessaan ilmoittanut Darrenille, että vastavirta on niin kova, ettei kannata yrittää, mutta jääräpäisesti hän jatkoi. Vastavirran takia Matilla loppui ilmat kesken sukelluksen ja hän tuli ylös parihengityksellä.

Pekka kuulema antoi Darrenin kuulla kunniansa saunassa, mutta eihän hän palautetta ottanut vastaan, minkä kyllä tiesimmekin. Olimme nimenneet Darrenin natsijohtajaksi, joka olosuhteista ja ihmisistä piittamaatta pitäytyi suunnitelmassaan. Darren oli kuulema työskennellyt laivassa seitsemän vuotta, josta voisi ajatella, että hän olisi suveneeri ammattilainen. Aika oli kuitenkin tehnyt hänestä välinpitämättömän ja piittaamattoman itsevaltiaan. Jos hän selviää näissä olosuhteissa, on kaikkien muidenkin selvittävä.  

Olimme ystävystyneet Pirkon ja Pekan kanssa ja illallisella spekuloimme tilannetta. Myös he olivat tyytymättömiä. Koimme epäreiluksi myös sen, että ryhmämme divemaster oli ensikertalainen Similanilla ja meiltä jäi sen takia paljon näkemättä. Hänen ryhmänohjaustaidot olivat puutteelliset ja tunsimme olevamme vedessä oman onnemme nojassa.

Viimeiset sukellukset

Menimme aikaisin nukkumaan ja saimme jopa nukuttua. Aamuherätys oli vasta klo 7.15 ja aamun ensimmäinen sukellus onnistui hyvin. Kukaan ei kadonnut, emmekä menneet vastavirtaankaan kuin muutaman kerran satunnaisesti. Jännittävintä oli se, kun ryhmittäydyimme vedenalaiselle kallionkielekkeelle ja pitelimme siitä kiinni. Ensin en ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sitten hoksasin, että odottelimme mantoja. Vaikka niitä ei tullut, sukellus oli onnistunut, tosin laivaannousu edelleen yhtä taistelua.

Aamupalan jälkeen maksoin Darrenille Similanin luonnonpuiston vaatimat maksut. Emme olleet jutelleet palautteeni jälkeen mitään. Hän kertoi, että Similanin ja Chalongin välillä on nelimetriset aallot ja siksi poikkeuksellisesti ja turvallisuuden takia palaisimmekin Thap Lamuun. Olin tyytyväinen.

Olimme palanneet avomereltä takaisin Similanin saaristoon ja merenkäynti saarten suojissa oli hieman laantunut. Se olikin sitten viimeinen sukellukseni, sillä seuraavan päivän lennon takia piti pitää 24 tunnin tauko. Viimeinen sukellus oli todella hieno. Rauhallinen ja rentoutunut ja sen ansiosta jäi hyvä maku suuhun.

Kuolleet korallit

Lounaan jälkeen pääsimme maihin. Saari oli sama saari, jossa vuonna 2004 piipahdimme purjehdusreissullamme, ja jossa dingimme meinasi karata nousuveden takia.

Markku pääsi ensimmäistä kertaa snorklaamaan. Se kun oli ollut merenkäynnin takia mahdotonta muualla. Saaren edustalla oleva koralli oli kuitenkin kuollut ja nähtävää ei juurikaan ollut. Nautimme kuitenkin meressä olemisesta. Olimme saarella tunnin verran ja sitten palasimme laivalle. Kun muut lähtivät sukeltamaan, me menimme päiväunille.

Koko safarin viimeinen sukellus oli jo viiden aikoihin. Menin haikeana katsomaan salonkikannelta, kun sukeltajat lähtivät matkaan. Palattuaan he ryntäsivät ensin jääkaapille hakemaan kaljaa ja sitten saunaan. Mekin otimme oluet Pirkon ja Pekan kanssa. Tunnelma oli katossa. Laiva ei keikkunut, emmekä me sen mukana.

Kun illallisaika koitti, Darren ilmoitti, että palaammekin Chalongiin. Aallot olivat kuulema kapteenin mukaan laantuneet. Matkaan päästyämme sama vanha helvetti pääsi irralleen, paitsi että merenkäynti oli vielä kovempaa kuin aikaisemmin.

Teimme ketjun, että saimme haettua ruokaa ja ruokalautaset pöytään. Syödessäni pidin kiinni penkin reunoista. Välillä tuntui, että laivan meno tyssäsi vastaan tulevaan aaltoon. Rytinä ja pauke oli valtava. Ja kaikki taas lensi puolelta toiselle.

Selvisimme hengissä

Sitten rytisi ja kunnolla. Kuulosti siltä, että jotain meni rikki veneen keulassa. Vitsailimme, että keulaportti se vain aukesi. Jep, jep ja kun se keulaportti olisi sijainnut juuri meidän keulahytissämme.

Yksi kaveri alakerrasta takaisin tullessaan heitti herjaa, että meidän luksuskannella oli kymmenen senttiä vettä. Nauroimme, vaikka siinä oli puolet tottakin. Hyttiimme oli nimittäin tullut vettä ikkunasta, josta sitä ei todellakaan pitäisi tulla. Olin kertonut siitä Darrenille jo aiemmin, mutta hän ei pitänyt sitä minään. Katsoi minua vain kuin idioottia.

Otimme kaljat ja toisetkin, sillä meitä ei huvittanut mennä hyttiin. Lopulta annoimme periksi ja toivotimme hyvät yöt. Jo portaista näin, että vettä oli tullut sisään, sillä vanha t-paita, jonka olimme laittaneet oven edustalle ovimatoksi, roikkui märkänä oven raosta. Tarkistin tuhot ja totesin reppuni ja siinä samalla tavaroideni kastuneen. Aasettauduimme yöpuulle, kun taas rytisi ja nyt ikkunasta syöksähti pari ämpärillistä vettä sisään.

Olimme aivan tolaltamme. Markku ryntäsi takaisin salonkiin. En tiedä, mitä hän sanoi, ei ainakaan mitään kaunista, mutta yksi divemaster ja thaimaalainen kokki tulivat tarkistamaan tilanteen. Darren ei viitsinyt vaivautua. Vaihdoimme hyttiä.

Otin pelastusliivit lähelle ja makoilimme sängyllä. Emme uskaltaneet laittaa nukkumaan. Torkuimme siinä tovin, kunnes nukahdimme joksikin aikaa. Vihdoin aamuyöstä olimme perillä ja merenkäynti laantui. Ei sillä, laiva keinui vielä aika tavalla, mutta ryske ja pauke olivat ohi. Katsoimme toisiamme ja kiitimme, että olimme selvinneet hengissä.

Lopputili ja lomarahat

Aamiaisella kihisin raivosta. Olin sitä mieltä, että niin Darren kuin kapteenikin ansaitsisivat potkut. Mielestäni he olivat vaarantaneet turvallisuutemme ja ottaneet liian suuria riskejä niin asiakkaiden ja henkilökunnan kuin yrityksen omaisuudenkin suhteen.

Kertasimme Pirkon ja Pekan kanssa yön tapahtumia. Pirkko kokeneena purjehtijana kertoi nukkuneensa pelastusliivit päällä. Eikä tässä vielä kaikki. Tuulettimen eturitilä oli tippunut yöllä hänen päähänsä. Onnkesi ei koko tuuletin, se olisikin jo ollut varsin vakava tilanne keskellä ei mitään.

Chalong Sea Sportin johtaja ilmestyi laivaan aamiaisen aikana. Hän etsi Pekan käsiinsä, koska he olivat tuttuja entuudestaan, tosin kaukaiselta ajalta. Kun he olivat vaihtaneet tärkeimmät kuulumiset, pyysin johtajaa istuutumaan, sillä meillä oli hänelle huonoa palautetta annettavana.

Kerroimme näkemyksemme sukellusreitin ja –kohteiden sekä laivassa elämisen turvallisuudesta. Pirkko ja Pekka vahvistivat näkemyksemme ja Pekka sukeltajakonkarina kritisoi myös sukellusten turvallisuutta ja järjenmukaisuutta. Johtaja otti palautteen hienosti vastaan, mutta tiedä häntä, johtaako se toimenpiteisiin. Toivottavasti, mutta tuskinpa.

Vihdoin ja viimein pääsimme poistumaan laivasta, vieläpä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kohti uusia seikkailuja.